Uudet kaverit, Syksy ja minä.

En voi elää ilman aurinkoa. Tai ei toki kukaan muukaan, mutta tarkoitan nyt elää isolla, eli Elää. Tai kuten käänteisesti piknik-fiiliksissä tuli kerran sanottua, elän auringosta (hetkeen kuului viinipullo, ystäviä ja mansikoita. Ja se aurinko. Kauhean hankala toteuttaa syksyllä ulkona.) Siispä syksy on vaikea. Haastava. Vaikka syksyn lapsi olenkin, 

ei auta. Huonot välit meillä hänen kanssaan on, Syksyn.

Pimeys ja kylmyys, mitä täydellisiä tekosyitä velloa sohvanpohjalla tekemättä mitään! Ärsyttävä positiivisuusötökkä päässäni kuitenkin ilmoitti, että pimeyttä ja kylmyyttä on suurin osa vuodesta, totta, totesin. Ei se turha ötökkä ole. Tätä menoa en tee ikinä mitään, paitsi kesäisin, ja jouluna, lanttulaatikon vuoksi. Jos en tee mitään niin laiskistun, lihon, tylsistyn, erakoidun, muumioidun, ja ilahdun tosissani turhista seikoista kuten siitä, jos Tuksu on tehnyt jotain mikä ylittää uutiskynnyksen, tai jos youtubeen on tullut lisää suloiset koirat-videoita. Oli siis pakko laittaa "yritän tykätä syksystä ja löytää siitä kivoja asioita" -kakkulat silmille ja riisua "olen kesäihminen enkä muuksi muutu"-lasit pois. Ainakin hetkeksi. 

Aloitin ulkoa.

Syksy yritti kisutella, pisti parastaan. Tuntui  jo hetken että voimme sopia välimme ja lyödä kättä päälle, kunnes tajusin että Pyynikin näkötornin munkki se siellä vatsassa ja mielessä iloisesti lämmittää ja huijaa - yrittää että assosioisin syysmaisemat munkkiin. Salaliitto. Ei mennyt läpi, hah!

No, Syksy tiesi mikä minuun puree. Piru vie, nilkki.

Laittoi auringon osoittelemaan puunlehtiä, katsohan kuinka keltaisia ovat, kimmeltää. Ja vielä omalla parvekkeentapaisella.

Olemme sujut,

Syksy ja minä.

Sillä ehdolla, että teetä saa juoda rajattomasti ja kynttilöitä saa polttaa joka ilta, tossuja unohtamatta.

En minä niitä polta.