Ajatuksia, ei kaikki omia, olisikin.

Mitä on elämä?

Rankkaa arkea, joku puuskahtaa. Siivousta, työssäkäyntiä, opiskelua, rutiininomaista arkea päivästä toiseen. 

Ruusuillatanssimistako? Ei siltä kuulosta.

En hyväksy. 

Täytyyhän siinä olla muutakin.

Kaikkien noiden kiireiden välissä, tai aikana. 

Nojaan viisaisiin lauseisiin, jotka jotkut minulle tuntemattomat ihmiset ovat kaikessa viisaudessaan sanoneet.

"JOKAINEN MINUUTTI, JONKA OLET VIHAINEN, TARKOITTAA SITÄ, ETTÄ MENETÄT 60 SEKUNTIA ONNELLISUUTTA."

Hmm, lakkaan siis olemasta vihainen. Turhista asioista, joille ei voi mitään, joihin vihaisena olo ei auta.

Enhän halua hukata elämäni onnellisia minuutteja, minullahan on vain yksi! Elämä, minuutteja toivottavasti vähän enemmän.

Mutta onko vihaisen vastakohta onnellinen? Olisikin, useammin kuitenkin neutraali. Itse olin usein mielentilassa neutraali, tyhjä. Ei mitään. Ei erityisen ikävää, ei erityisen mukavaa. Neutraalia.

Kunnes tajusin, että neutraali ei ole inhimillistä. Tunteet ovat. Viha, rakkaus, ilo, suru, onni. Neutraali ei ole tunne, se ei ole mitään! Lopetan sen siis tältä seisomalta ja opiskelen seuraavan viisaan lauseen.

‎"HYVIN YLEISTÄ ON, ETTÄ IHMISET TAJUAVAT LIIAN MYÖHÄÄN TAI EI MILLOINKAAN, ETTÄ ONNELLISUUS ON VALINTA. ONNI EI VAIN TULE, JOSTAKIN KONKREETTISESTA ASIASTA VAAN JOKAINEN VOI MUOKATA ELÄMÄSTÄÄN JUURI NIIN ONNELLISTA KUIN ITSE HALUAA."

Tässäkö se todella on, mietin. Itsekö muka voi päättää, onko onnellinen vai ei? Pyh, sanovat.

Tykkäämme asettaa ehtoja onnellisuudellemme, me ihmiset.

Olen onnellinen jos...

Olen onnellinen sitten kun...

mitä?

Kun saan oman talon? Kun menen naimisiin? Kun olen hoikka ja median asettamilla standardeilla kaunis? Kun saan uudet kynnet, uudet kengät, uuden keittiön pöydän. Kun pääsen lomalle. 

Pieleen menee. Aina keksii uuden sitten kun- asian. 

Kun vaihdan asenteeni.

Elämä on hassua, ihminen on hassu. Se kiinnittää huomion siihen mitä se ajattelee, se ihminen, eli minä ja me.

Ajattelen masentavia ajatuksia, ympärillä kaikki on harmaata, masentavaa tai vähintäänkin ärsyttävää.

Ajattelen iloisia ajatuksia, näen ympärillä iloa.

Ajattelen onnea, näen ympärilläni onnea.

Luomme oman todellisuutemme, onnen tai sen vastakohdan, miten valitsemme.

Näillä eväillä viime päivät elin.

Ajattelin onnea, iloisia asioita. Löysin onnea, vaikka en lottovoittoa, jotain parempaa.

Viime päivinä onni on ollut...

ystäviä,

Pieniä hauvoja, (jotka eivät pysy sekuntiakaan paikoillaan että tarkan kuvan saisi, niin innokkaita ovat, onhan jännä ja uusi asia edessä, kokonainen hauvan elämä!)

glögi-iltamia piparilla höystettynä, (kiitos joululle glögistä ja kaikesta kivasta, mitä sen ympärille voi rakentaa!)

kukkia,

Karkin näköisiä korvakoruja, 

Kahvittelua torilla auringonpaisteessa niin että häikäisee,

vohvelikahvilan teehetkiä ystävän kanssa,

...sekä lukuisia muita pieniä asioita, aistimuksia, tunteita, onnistumisen hetkiä.

Sitä on onni, pieniä hetkiä, kun niihin vain huomaa tarttua.

On se elämä hassusti järjestänyt.

Arki-illan olennaiset askareet.

Minulla on maailman ihanin poikaystävä. Yleensä, paitsi joka kolmas viikko.

Yötyö.

Kenelle höpötän? Kenen kainaloon käperryn? Mitä touhuan iltaisin?

Kodin viihde-elektroniikka, juu. Mutta entä sitten kun kaikki hömppä ---eh, asiaohjelmat on katsottu, silmät näyttävät suorakuutioilta ja hiirikäsi vapisee?

Onneksi olen sekä vahva että itsenäinen nainen ja pärjään normaalisti pari iltaa yksinkin ja keksin jotain fiksua tekemistä. (Huomatkaa tässä kohdassa soiva taustamusiikki "I will survive")

Nyt tiedän.

Lurautan tuosta noin vain pianolla jotain hilpeää, opettelen uuden laulun, tai vaikka sävellän jonkin uuden klassikon jota kuunnellaan vielä vuosikymmentenkin päästä! - Juu, Naun tekemä, sanovat tietäväisesti ja nyökkäävät.

 Noin kolmenkymmenen sekunnin kuluttua havaitsen, että naapurimme eivät ymmärrä tulevaisuuden klassikoiden päälle, liian futuristista, tietty. Olen siis väärinymmärretty ja aikaani edellä. 

Ja jälleen tekemistä vailla.

Vanhanaikaisen hehkulampun särähtävän äänen voi melkein kuulla, kun se syttyy pääni päällä:

Kitara on hiljaisempi.

Ideana suorastaan huikaiseva, yksinäiset illat harjoittelen, muusikoksi vielä ryhdyn!

..Kunnes muistan miten kävi viime vuonna. Nothing else matters opeteltiin, sormet kielikuopalla, paljon nopeammin unohdettiin.

Onneksi pitkään pystyin mainitsemaan asiasta. Metallicaa soitan, kitaralla, kröhöm. 

Harmi, kun plektra oli aina hukassa.

Soittimet olkoon, kello on paljon. Nukuta ei.

No mutta, Rubikin kuutio!

Nythän sen vihdoin ehtii ratkaista!

Nopeahkosti kävi ilmi, että kuutiossa oli jotain vikaa ja se jouduttiin hellästi hylkäämään parvekkeelle.

Onneksi vanhat kunnon puupalikat toimivat asianmukaisesti.

Myös puisten mummojen perhe sai uuden järjestyksen, kauhean kauan olivat piilosilla. 

Ja Lumikki uudet vaatteet.

Kaikki tämä uurastus ja puuhastelu alkoi tossuja väsyttää, niin kovasti ovat lämmittäneet koko illan että ruttuun menivät, reppanat.

Oli aika katsoa pallosta, että mistä maailman kolkasta uneksitaan tänä yönä, kaikki kolkat kolkuttelivat.

Ympäri siis, päätin.

Unien laatu päätetty. Huikean seikkailullisia, kutkuttavan jännittäviä, romantiikkaa unohtamatta.

Johan tässä tuli touhuttua, kaikenlaista olennaista.

Unia. <3

Uudet kaverit, Syksy ja minä.

En voi elää ilman aurinkoa. Tai ei toki kukaan muukaan, mutta tarkoitan nyt elää isolla, eli Elää. Tai kuten käänteisesti piknik-fiiliksissä tuli kerran sanottua, elän auringosta (hetkeen kuului viinipullo, ystäviä ja mansikoita. Ja se aurinko. Kauhean hankala toteuttaa syksyllä ulkona.) Siispä syksy on vaikea. Haastava. Vaikka syksyn lapsi olenkin, 

ei auta. Huonot välit meillä hänen kanssaan on, Syksyn.

Pimeys ja kylmyys, mitä täydellisiä tekosyitä velloa sohvanpohjalla tekemättä mitään! Ärsyttävä positiivisuusötökkä päässäni kuitenkin ilmoitti, että pimeyttä ja kylmyyttä on suurin osa vuodesta, totta, totesin. Ei se turha ötökkä ole. Tätä menoa en tee ikinä mitään, paitsi kesäisin, ja jouluna, lanttulaatikon vuoksi. Jos en tee mitään niin laiskistun, lihon, tylsistyn, erakoidun, muumioidun, ja ilahdun tosissani turhista seikoista kuten siitä, jos Tuksu on tehnyt jotain mikä ylittää uutiskynnyksen, tai jos youtubeen on tullut lisää suloiset koirat-videoita. Oli siis pakko laittaa "yritän tykätä syksystä ja löytää siitä kivoja asioita" -kakkulat silmille ja riisua "olen kesäihminen enkä muuksi muutu"-lasit pois. Ainakin hetkeksi. 

Aloitin ulkoa.

Syksy yritti kisutella, pisti parastaan. Tuntui  jo hetken että voimme sopia välimme ja lyödä kättä päälle, kunnes tajusin että Pyynikin näkötornin munkki se siellä vatsassa ja mielessä iloisesti lämmittää ja huijaa - yrittää että assosioisin syysmaisemat munkkiin. Salaliitto. Ei mennyt läpi, hah!

No, Syksy tiesi mikä minuun puree. Piru vie, nilkki.

Laittoi auringon osoittelemaan puunlehtiä, katsohan kuinka keltaisia ovat, kimmeltää. Ja vielä omalla parvekkeentapaisella.

Olemme sujut,

Syksy ja minä.

Sillä ehdolla, että teetä saa juoda rajattomasti ja kynttilöitä saa polttaa joka ilta, tossuja unohtamatta.

En minä niitä polta.

Blogineitsyys virallisesti menetetty.

Tässä se nyt on.

 Ihka ensimmäinen blogitekstini.  Kauan sitä pohdin, vuoden päivät, rohkaisua tarvitsin.  Miksikö?  Pieni (iso?) pää täynnä kysymyksiä:  Mitä jos en osaa kirjoittaa jännästi?  Tai ottaa kauniita valokuvia, joita lisäillä blogia värittämään?  Mitä jos minulla ei ole mitään sanottavaa?  Entä jos joku ei pidä?

Sitten lopetan.  Eli heti alkuunsa, ei kaikki voi tykätä, hölmö, sanoin itselleni. Tai sitten sitä ei vain kukaan lue. Paitsi läheisimmät, velvollisuudentunteesta, että osaavat vastata jotain fiksua kun kysyin, luitko.  Se riittää.  Haluan kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa.  Päiväkirja kaikessa ihanuudessaan ja romanttisuudessaan on niin vaivalloinen, käsikin väsyy. 

Viimeinen sysäys tuli eräänä syksyisenä sunnuntai-iltana, eli tänään.  Tajusin, että kesällä ja lomalla ja muutenkin hyvinä päivinä olen tosi energinen ja elämäniloinen.  Syksyllä ja talvella erakoidun, ja tossut teekupin kera tuntuvat houkuttelevimmilta kuin sosiaalisuus tai ulkoilma.  Hetkittäin kivaa, pidemmän päälle alakuloista.  Pimeys syö voimat, ei jaksa mennä ja tehdä.  Pyh!  Ajattelin.  On mentävä, on tehtävä.  Ja jostain kumman syystä tuntuu että nyt tästä asiasta on kirjoitettava. 

Joten hei vain, tässä Nau. Joka yrittää ajatella positiivisesti ja nauttia joka päivä ihanista hetkistä, pikkuasioista.

Tästä siis alkaa uusi seikkailuni ihka oman blogin kirjoittajana.  Aion kirjoittaa elämästä, eli kaikesta.  Tämä on siis elämäblogi.  Ei muotiblogi, ei ruokablogi. Tavallisen ihmisen ajoittain hassun, mahdollisimman paljon toivottavasti onnellisen, elämän.  Blogi.

Ai niin.  Matkustamisestakin haluaisin kirjoittaa.  Etten unohda unohtumattomia reissuhetkiä.

Jännittää.  Mitähän tästä oikein tulee.  Hyvä kakku.