Blogineitsyys virallisesti menetetty.

Tässä se nyt on.

 Ihka ensimmäinen blogitekstini.  Kauan sitä pohdin, vuoden päivät, rohkaisua tarvitsin.  Miksikö?  Pieni (iso?) pää täynnä kysymyksiä:  Mitä jos en osaa kirjoittaa jännästi?  Tai ottaa kauniita valokuvia, joita lisäillä blogia värittämään?  Mitä jos minulla ei ole mitään sanottavaa?  Entä jos joku ei pidä?

Sitten lopetan.  Eli heti alkuunsa, ei kaikki voi tykätä, hölmö, sanoin itselleni. Tai sitten sitä ei vain kukaan lue. Paitsi läheisimmät, velvollisuudentunteesta, että osaavat vastata jotain fiksua kun kysyin, luitko.  Se riittää.  Haluan kokeilla, miltä tuntuu kirjoittaa.  Päiväkirja kaikessa ihanuudessaan ja romanttisuudessaan on niin vaivalloinen, käsikin väsyy. 

Viimeinen sysäys tuli eräänä syksyisenä sunnuntai-iltana, eli tänään.  Tajusin, että kesällä ja lomalla ja muutenkin hyvinä päivinä olen tosi energinen ja elämäniloinen.  Syksyllä ja talvella erakoidun, ja tossut teekupin kera tuntuvat houkuttelevimmilta kuin sosiaalisuus tai ulkoilma.  Hetkittäin kivaa, pidemmän päälle alakuloista.  Pimeys syö voimat, ei jaksa mennä ja tehdä.  Pyh!  Ajattelin.  On mentävä, on tehtävä.  Ja jostain kumman syystä tuntuu että nyt tästä asiasta on kirjoitettava. 

Joten hei vain, tässä Nau. Joka yrittää ajatella positiivisesti ja nauttia joka päivä ihanista hetkistä, pikkuasioista.

Tästä siis alkaa uusi seikkailuni ihka oman blogin kirjoittajana.  Aion kirjoittaa elämästä, eli kaikesta.  Tämä on siis elämäblogi.  Ei muotiblogi, ei ruokablogi. Tavallisen ihmisen ajoittain hassun, mahdollisimman paljon toivottavasti onnellisen, elämän.  Blogi.

Ai niin.  Matkustamisestakin haluaisin kirjoittaa.  Etten unohda unohtumattomia reissuhetkiä.

Jännittää.  Mitähän tästä oikein tulee.  Hyvä kakku.